Hyvät toverit,
vanhat miehet aloittavat sodat, nuoret miehet sotivat ne.
Tänä keväänä tuolla tutulla sanonnalla on meille eurooppalaisille aivan erityinen merkitys. Sota on tullut lähelle, ja nykyisen informaatiotulvan myötä saamme koko ajan seurata sodan jokaista käännettä – tämä on ensimmäinen eurooppalainen sosiaalisen median ajan sota, ja se tulee siksikin yhä enemmän olohuoneisiimme, tietoisuuteemme, sydämiimme.
Omalla kohdalla Ukrainan sota tuntuu konkreettisesti myös niin, että työssäni luokanopettajana kohtaan sodan jaloista turvaan lähteneitä oppilaita päivittäin, kun pakolaislapset ovat jo päässeet käymään koulua turvallisessa ympäristössä. Lapselle on tärkeää rutiini ja turva, ja näitä asioita meidän opettajien pitää parhaamme mukaan turvata näille sodan kauheuksia pakoon lähteneille.
Omakohtaisesti jouduin miettimään sotaa myös äidin asemassa, kun seitsemäntoistavuotiaalle pojalleni tuli kutsuntakirje kotiin äskettäin. Mietin, voiko oma poika joutua kokemaan sodan kauhuja vielä elinaikanaan. Ja samalla ajatuksiin hiipii globaali äitiydentunto – tälläkin hetkellä ympäri maailmaa sadat tuhannet äidit odottavat poikiaan kotiin sodasta, jotkut turhaan.
Maailmassa on tällä hetkellä eri arvioiden mukaan noin 40 sotaa tai konfliktia käynnissä, ja jokaisessa sodassa kohdataan valtava, inhimillinen tragedia. Muistakaamme myös näiden sotien äitejä ja isiä, uhreja, perheitä, siskoja ja veljiä. Maailmanlaajuinen solidaarisuus on aina ollut meidän vasemmistolaisten tärkeimpiä perusperiaatteitamme.
Toivon hartaasti, että perinteistä vasemmistolaista pyrkimystä rauhaan, pasifismia ja rauhantyötä ei pidettäisi koskaan turhana ja naiivina, vaan yhtenä inhimillisen elämän keskeisistä tavoitteista.
Me seisomme täällä haudoilla tänäkin vappuna muistaen ja kunnioittaen sodassa aatteensa vuoksi kuolleita ja heidän omaisiaan. Maailma on muuttunut, mutta tietyt asiat ovat pysyneet samana. Tarvitsemme aatteellisuutta, oikeudenmukaisuutta, heikomman puolustajia, samalla toivoen, että seuraavakin sukupolvi saa elää rauhassa ja nousee auttamaan heikkoja ja sorrettuja, sodan jalkoihin jääneitä.
Suomalaisessa yhteiskunnassa tälle solidaarisuudelle ja heikomman puolustajalle on nimittäin tilaa. Kohtaamme päivittäin työntekijöiden oikeuksien polkemista ja samalla lakko-oikeuttamme on haluttu kyseenalaistaa. Työssäkäyvien köyhyys lisääntyy. Puhutaan paikallisesta sopimisesta, pakkolaeista, on työehtoshoppailua ja halpuuttamista. Kunta-alan matalapalkkaiset työntekijät ovat nykyajan prekariaattia, puhumattakaan pätkä- ja silpputyöläisistä. Solidaarisuutta tarvitaan myös näitten kunta-alan duunareitten kesken: kun olin itse lakossa opettajana, olin samalla lakossa myös hoiva-alan ja muiden lakkorintamaan kuuluneiden ammattiryhmien puolesta.
Korona-ajan joustamisista ja venymisistä haluttiin palkita valaisemalla rakennuksia kauniilla väreillä, mutta kun ”arvostuksen” ja kauniiden puheiden sijaan vaadittiinkin palkankorotuksia ja ryhdyttiin lakkoon, alettiinkin viritellä ajatusta pakkolaista. Haluan muistuttaa, että jokaisen työläisen lakko-oikeus on jakamaton ja yhtäläinen, eikä siihen ryhdytä kevyin perustein. Tahdon tässä myös kiittää ammattiyhdistyksen uranuurtajia.
Solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden piiriin kuuluvat myös erilaiset vähemmistöt, joiden oikeuksia vasemmistolaisten tulee uupumatta puolustaa.
Hyvät toverit, oikeudenmukaisuuden ja sen puolesta taistelun aika ei ole ohi. Sen aika on nyt.
Hyvää vappua kaikille.
