Puheenvuoro valtuustossa 20.5.2019

Hyvät kuulijat, arvoisa puheenjohtaja.

Turku on elinvoimainen kaupunki. Tulevaisuus on kirkas, on positiivista rakennemuutosta, telakka tuonut työtä. On hyvää pössistä ja pöhinää. Silti meillä on nyt huoli siitä, että laiva on matkalla väärään suuntaan, että rahat eivät riitä. Kuinka nämä kaksi seikkaa sopivat yhteen? Sitä kuntalaisen on vaikea ymmärtää. En tänään päässyt osallistumaan seminaariin, koska töissä tarvittiin minua, mutta olen ryhmän puheenjohtajan ominaisuudessa päässyt tutustumaan muissa tilaisuuksissa näihin madonlukuihin. Kiitänkin asianosaisia, että meitä on pidetty tapahtumien tasalla ja faktat lyöty pöytään.

Sieltä töistä haluan tuoda omat terveiset. Peruspalveluista, kuten koulutuksesta, mutta myöskään mielenterveyspalveluista, vanhustenhoidosta jne., ei voida ottaa. Ongelmien ehkäisy on aina halvempaa kuin korjaaminen. Kyllä nyt on voitava karsia jostain muusta kuin sieltä, missä ovat turkulaisen ihmisen tärkeimmät perustoiminnot. Ymmärrän kyllä, että elinvoimaisuuteen ja kasvuun täytyy panostaa, mutta toteutettakoon hurjimmat suunnitelmat hiukan maltillisemmin ja karsitaan villeimmistä visioista. Investointeja täytyy karsimisen lisäksi mitä ilmeisimmin sirotella pidemmälle aikavälille, katsoa hallintoa tarkkaan, ja saattaapa jopa veronkorotus olla tarpeen. Ihmiset maksavat mieluusti veroja, jos ne suunnataan oikein. Valtuuston eriarvoisuutta vähentävä strategia pitää saada käytäntöön, ja palveluista leikkaaminen ei tähän kuvioon sovi.

Asialistallahan on myös Logomon silta, jonka surullinen tarina liittyy tavallaan tähän kaikkeen – eli nyt on huolehdittava siitä, että näistä virheistä on opittu, eikä monen kymmenen miljoonan mokia enää tapahdu. Suurin osa rakennusinvestoinneista onneksi pysyykin budjetissaan. Näin pitääkin olla.

Sanomani siis on, että etsittäköön tiheällä kammalla säästöt muualta, kuin ihmisten peruspalveluista karsimalla. Yhdessä me tätä laivaa ohjaamme, ja toivon, että saamme yhteisymmärryksessä myös kurssin oikealle tolalle.

 

 

PUHE KULTTUURI- JA VAALITILAISUUDESSA 5.4.

Tänään on huhtikuun viides päivä. Eduskuntavaaleihin ja vaalivoittoon on aikaa yhdeksän päivää. On kulunut noin viisi kuukautta aikaa siitä, kun kokosin itselleni kampanjaryhmää ja asetin tähtäimen huhtikuun neljänteentoista päivään. Siitä tuntuu olevan kovin kauan! Tähän viiteen kuukauteen on sisältynyt paljon; toreilla ja turuilla ja vaalimökeillä keskustelua, kuvia, videota, postauksia, kokouksia, puheita. Flyereitten tekoa, blogeja, somea. Joskus epätoivoisiakin fiiliksiä, mietteitä rahan riittävyydestä, siitä onko kukaan sittenkään minua äänestämässä – ja silloin on ollut ihana tukiryhmä, joka on nostanut ylös. Pidemmät kiitokset kampanjaryhmälle seuraavat puheen lopussa, malttakaa odottaa!

Miksi sitten lähdin kansanedustajaehdokkaaksi tietäen, että tähän menee aikaa, rahaa, energiaa?

No, koska minulla on haave. Haave siitä, että tämän mun ihanan Suomen tulevaisuus on vielä parempi kuin nykyisyys. Usko siihen, että nyt on tullut muutoksen aika – että Suomen kansa on vihdoinkin ymmärtänyt, että tätä maata ei nosteta kyykyttämällä. Että meidän upea kotimaamme nousee auttamalla heikoimpia, uskomalla tasa-arvoon, inhimillisyyteen ja ihmisoikeuksiin, solidaarisuuteen ja toisten auttamiseen. Uskomalla tietoon, koulutukseen, sivistykseen.

Koulutus on nimittäin avainasemassa tässä muutoksessa. Tasa-arvoisen koulutuksen ideaali on ollut tämän maan perusta – olemme aina uskoneet, että koulutus ei saa olla kiinni varallisuudesta, että jokaisen lapsen oikeus on saada kunnollista, laadukasta kasvatusta jo varhaisesta iästä aina korkeakouluun saakka taustaan ja vanhempien rahapussin paksuuteen katsomatta. Nyt vain on käynyt niin, että edellinen hallitus leikkasi röyhkeästi koulutuksesta noin 700 miljoonaa euroa, enemmänkin laskutavasta riippuen, ja tämä ei voi olla näkymättä koulutuksen laadussa. Eriarvoisuuden siemenet kylvetään juuri tällaisia päätöksiä tehtäessä.

En tykkää tehdä politiikkaa keskittymällä toisten virheisiin, mutta tässä kohtaa aion sanoa, että Suomi ja Suomen koulutuselämä ei kestä toista tällaista hallituskautta. Varhaiskasvatusalan surkeat palkat pitää saada ylös, ryhmäkoot alas. Peruskoulun resursointi on pistettävä kuntoon. Toisen asteen maksuttomuus on otettava agendalle ja lähiopetusta lisättävä. Itse puhun suurella sydämellä peruskoulun puolesta, koska maahanmuuttajavaltaisen lähiökoulun opena 21 vuotta viettäneenä olen omakohtaisesti kokenut, kuinka resurssien puute ja alueiden eriarvoistuminen ovat vaikuttaneet koulun arkipäivään. Minulla on ihana ammatti ja moni asia on koulussa hienosti, mutta kyllä me opettajat ansaitsemme paremmat eväät hoitaa työtämme.

Kampanjassani olen päässyt puhumaan paljon myös kulttuurin puolesta, siksi valitsin nyt kampanjan pääbileisiin aiheeksikin tämän kulttuuripaneelin. Taiteellehan ei koskaan riitä rahaa, siitä tingitään ensimmäisenä, vaikka kulttuuri tuo elinvoimaa, hyvinvointia ja työpaikkoja. Opiskelin ennen OKL:ää taidehistoriaa täällä Turussa, ja sieltä kumpuaa rakkauteni taiteeseen. Taiteiljoiden toimeentulo on aina ollut pieninä murusina maailmalla, ja nyt pitäisi tähän saada muutos. Prosenttiperiaate – prosentti valtion budjetista kulttuurille ja taiteelle – on ollut nyt monen puolueen tahtotila ainakin juhlapuheissa, toivon, että siitä tulee totta seuraavan 4 vuoden aikana. Taiteilija-apurahasysteemissä on kehittämisen varaa, ja samoin taiteilijaeläkkeet kaipaavat uudistusta. Taidetta kulutetaan koko ajan enemmän, mutta siitä on harva valmis maksamaan.

Reilu työelämä on perinteinen vasemmistolainen kärki, ja tämän ajan kikyjen, lomarahaleikkausten. aktiivimallien ja pätkä- ja silpputöiden aikakaudella oli minunkin pakko ottaa tämä yhdeksi kärjeksi! Hyvinvoiva työntekijä on yrityksen paras resurssi. Sinä olet yrityksen voimavara, et leikattava kuluerä!

Ilmasto on myös aihe, josta kampanjoidessa oli ihan pakko pitää ääntä. Haluan säästää ihanan maapallomme lapsille ja heidän lapsilleen. Nuorten huoli ilmastosta on kuultava. Suurin vastuu ilmastonmuutoksesta kuuluu suuryrityksille, ei niinkään yksilölle, mutta kyllä meidän on tunnustettava, että meidän nykyaikainen elämäntapamme on liian kuluttava ja tehdä oikeasti merkittäviä muutoksia moniin nykyarkipäivämme tapoihin. Tässä muutoksessa on kutenkin otettava huomioon eriarvoistumisen riskit – kaikilla ei ole varaa kalliiseen sähköautoon ja köyhä kuluttaa jo nyt paljon vähemmän luonnonvaroja kuin ökyrikas.

Toivon Suomeen myös lisää tasa-arvoa ja feminismiä. Vähemmistöjen ääni ei nyt kuulu riittävästi Suomessa.

Vasemmistolta kysytään aina, että mistä rahat. Suomi on rikkaampi kuin koskaan. Ihmettelen aina, miten silloin, kun Suomi on ollut köyhimmillään, on ollut varaa esimerkiksi maksuttoman kouluruokailun aloittaminen ja neuvolajärjestelmän pystyttäminen on kuitenkin ollut mahdollista. Oikeudenmukainen veropolitiikka on olennaista. Emme lupaa verohelpotuksia – suomalaiset maksavat kyllä mielellään veronsa, jos ne käytetään oikein. Veroparatiisit, aggressiivinen verosuunnittelu ja harmaa talous imevät mielettömät summat. Meillä on rahaa. Kyse on arvovalinnoistra.

Ja nyt ovat vuorossa ne kiitokset. En olisi millään pystynyt tekemään tätä kaikkea ilman ihanaa tukiryhmääni. Kampanjapäällikkönä toimi ihastuttava Pekka Rantala. Aplodit! Graafikkona, taittajana ja toisena tapahtumavastaavana Kimmo Nurminen, toisena tapahtumajärjestäjänä ja jokapaikanhöylänä Annukka Hännikäinen, uskollisena flaikuttajana ja jalkatyön tekijänä Birgitta Sumelius. Lisäksi mukana hääräsivät ihanat Anna-Kaisa Koskivaara, Jussi Koskivaara, Nora Leo ja Otto Granqvist. Kuvat mun kampanjaan otti Kalle Ahti. Lisäksi minua monessa auttoi Kaarina Koskinen. Kotijoukoissa mua tuki rakas Juha-Matti Heikkinen. Kiitos kaikesta, te teitte valtavan työn, olen siitä todella iloinen ja kiitollinen.

Viikon päästä meillä on tilaisuus tehdä muutos – yhdessä. Äänestetään historiaan kyykytys, epätasa-arvo, rasismi, eriarvoisuus. Toivotetaan tervetulleiksi tasa-arvo, koulutus, sivistys, usko tulevaisuuteen, toivo. Sinulla on ääni. Muista käyttää sitä.

 

 

Nainen vaalikadulla – ja työelämässä

Tapasin tänään vaalimökillä Turun keskustassa keski-ikäisen miesoletetun. Keskustelumme oli ihan asiallista, mutta jokin pohdituttava asia sai minut katselemaan puhuessani mietteliäänä kaukaisuuteen, jolloin mies keskeytti minut.

”Katso minua silmiin, kun puhut minulle.”

Hämmennyin. Ohitin tokaisun, mutta minua harmitti. Koin huomautuksen epäkohteliaana ja alentuvana. Mietin, että jos tilallani olisi seissyt ikäiseni – 47-vuotias – miesoletettu, äänestäjä ei varmasti olisi sanonut kehottanut katsomaan silmiin.

Tämä oli pieni, suorastaan mitätön tapahtuma ei pilannut päivääni, mutta sai minut taas ajattelemaan, miten usein naisoletettua kohdellaan eri tavalla kuin miesoletettuja. Pieniä kommentteja, alentuvia huomautuksia, neuvoja – tämäkin herra vielä kertoi minulle, kuinka valtuustotyötä kannattaa tehdä, tokikaan hän ei itse ollut päivääkään valtuustossa istunut, mutta kyllä osasi neuvoa. Ulkonäkökommentteihin on jo tottunut vaalityössä – kuinkahan monta kertaa miesehdokkaalle tullaan kehumaan hänen komeuttaan tai hiustensa väriä? Onpa yksi sankari kertonut äänestävänsä ehkä minua, vaikka huulipunani väri ei miellyttänyt.

Nämä voisivat olla pieniä ärsyttäviä yksityiskohtia ja anekdootteja, jolleivät nämä perimmiltään samat eriarvoistavat rakenteet näkyisi mm. työelämässä.

Nykyisellä kehitysvauhdilla sukupuolten palkkaero poistuu noin 50 vuodessa. Naisen euro ei edelleenkään ole 100 senttiä. Naiset ovat koulutetumpia kuin miehet, mutta sijoittuvat huonosti johtotehtäviin. Niin kauan, kun tarkat palkkamäärät ovat salaisuuksia, tämä ongelma ei ole näkyvä. Pitäisikin luoda palkkaeroja anonyymisti seuraava tietokanta, joka mahdollistaa sukupuolten välisten palkkaerojen korjaamisen. Tarvitaan myös pätevä samapalkkaisuusohjelma.

Muita ongelmia ovat naisten matalapalkka-aloille suuntautuminen ja epätasaisesti jakautuva perhevastuu. Hoivasta ei haluta maksaa sen antajalle. Vanhemmuutta ja muuta hoivavastuuta läheisistä on jaettava nykyistä tasaisemmin eri sukupuolten kesken. Poliitikot voivat puhua kauniista perheiden vapaudesta valita – mutta silloin käy useimmiten niin, että äiti jää kotiin. Valintoja on ohjattava poliittisesti. Pidennetään perhevapaita ja uudistetaan perhevapaat 6+6+6 -mallilla. Varhaiskasvatusoikeus pitää pitää subjektiivisena kaikissa Suomen kunnissa. Turvataan siis sekä sote-työntekijöiden asemaa että hoivaa ja tarvitsevien ihmisten tasa-arvoinen kohtelu!

Tasa-arvo ei ole valmis. Meillä on paljon töitä tehtävänä. Äänestetään nyt alkajaisiksi vähintään 100 naista eduskuntaan!