Kirjoitin arkipäivän sukupuolitietoisesta kasvatuksesta Vasemmistonaisten Feministipistoja-blogiin. Kolumniini siellä pääset alla olevasta linkistä.
http://blogit.kansanuutiset.fi/feministipistoja/ahkerat-tytot-villit-pojat-stereotypioista-luontevaan-tasa-arvoiseen-puheeseen
Silloin tällöin lehdistössä, sosiaalisessa mediassa ja yleisessä keskustelussa herää paniikki. Sen voi aiheuttaa esimerkiksi ehdotus siitä, että juhlapäivän nimeä tai luonnetta ihan himpun verran muutettaisiin, valkoinen heteromies pelästyy valta-asemansa horjumista tai jokin muu ikiaikaiseksi koettu elämäntyylimme peruspilari näyttäisi hiukkasen horjuvan. Kouluelämää ja lastenkasvatusta koskevia paniikkiaaltoja tuntuu olevan erityisen helppo nostattaa. Jännää tässä on se, että useimmiten ne ilmiöt, jotka näitä keskusteluja kirvoittavat, eivät edes ole todenperäisiä. Kumoankin seuraavassa muutamia myyttejä, jotka koskevat modernia koulua.
1) Nykykoulussa ei kukaan enää tottele
Ok, ehkä opettajan kunnioitus ei kaikilta osin ole Taka-Rääkkylän kansakoulun vuoden 1951 tasolla, mutta kyllä suuri osa oppilaista on edes kohtuullisen hyväkäytöksistä ja tekee suurin piirtein, mitä pyydetään.
2) Kouluissa ei ole työrauhaa
Ks. edellinen Rääkkylän kansakoulua koskeva virke. Silloin, kun on tarkoitus tehdä hiljaista työtä, suuri osa oppilaista kykenee tähän. Lisäksi: se, että oppilas on hiljaa ja näyttää kuuntelevan, ei toki tarkoita sitä, että oppimista tapahtuisi. Ja jos oppilas on siksi hiljaa, että pelkää – no, pelolla kasvattaminen tuskin on ollut muodissa enää vähään aikaan.
Tähän kohtaan myös on sanottava, että olen kuullut ihan liian monta kertaa jonkun kertovan, että entisaikaan oli joka luokassa ainakin 46 oppilasta ja kaikki oppivat Pohjanmaan joet, piin likiarvon, Joosefin kaikkien sukulaisten nimet ja sujuvan latinan taidon yhdessä kuukaudessa. Että ei pitäisi valittaa ryhmäko’oista. Nykykoulun pedagogisiin haasteisiin vastaaminen vaatii kyllä vähän pienempiä ryhmiä.
3) Ei saa sanoa tyttö ja poika
Kyllä saa. Tasa-arvokasvatuksen mukainen kasvatus tarkoittaa sitä, että sukupuoleen ei kiinnitetä tarpeetonta huomiota. Että sukupuolta ei korosteta. Jakoja ei tehdä sukupuoliperustein, ei painoteta sitä, että tytöistä tulee sairaanhoitajia ja pojista rekkakuskeja, ei oleteta turhia, ei pönkitetä vanhakantaisia asenteita. Ketään ei pakoteta mihinkään, jokainen saa olla omanlaisensa – näin siis ideaalitilanteessa. Tämä ei käsittääkseni ole keltäkään pois. Sukupuolineutraalius ei tarkoita, että kaikista tulee ”neutreja”, mitä se sitten tarkoittaakaan.
4) Ei lauleta suvivirttäkään enää!
Ottamatta kantaa siihen, pitäisikö näin olla, totean, että kyllä lauletaan. Ainakin useimmissa tapauksissa. Sitä ei siis ole kielletty. Moraalipaniikki seis, vielä on laihoa laaksossa ja metsät huminoivat. Ja jos se joskus jätetään syystä tai toisesta pois, kyse on tuskin mistään rajanvedosta tai keskisormen näyttämisestä suomalaiselle yhtenäiskulttuurille. Joskus laulu on vain laulu.
Nykykoulussa on paljon hyvää. Pelolla siis ei enää kasvateta, ei myöskään häpeällä ja nöyryytyksillä. Uskonnonvapaus toteutuu paremmin. Kouluviihtyvyyteen kiinnitetään huomiota. Osallisuus on kova sana, opettajat ovat koulutettuja, kannustetaan omaan ajatteluun ja arvostetaan prosesseja. Moni asia voisi vielä olla paremminkin, jos resursointi olisi kohdallaan. Laadukas opetus on kallista!
Siis – moraalinen paniikki seis, moni asia koulussa on ihan niin kuin vuonna 1980, kun Sinä aloitit koulusi. Kertotaulut täytyy edelleen osata, virkkeet aloitetaan isolla, Spot is a dog jne. Mutta maailma muuttuu, eikä koulukaan voi ihan samanlaisena pysyä. Ja ihan hyvä niin.
Osallistuin viime keskiviikkona kulttuurilautakunnan kokoukseen. Siellä esiteltiin meille Puutorin, Aninkaistenmäen ja konserttitalon tulevaisuutta koskevia suunnitelmia. Aihe herätti suuria tunteita erityisesti sen jälkeen, kun kuulimme orkesterin terveiset.
No, ensin suunnitelmat vaikuttivat varsin hienoilta – Puutori kun on jäänyt surulliseen alennustilaan, sitähän ei nykykunnossaan mitenkään viihtyisäksi voi kutsua! Suunnitelmissa Puutorista sukeutuisi pikemminkin puistomainen kaupunkilaisten olohuone – bussilaiturit ja epäviihtyisä ambienssi olisivat historiaa, tilalla istutuksia, penkkejä, esiintymislava – ravintola Puutorin vessakin onneksi säilytettiin tässä visiossa. Hyvältä siis näytti, ainakin tämän kokonaisvaltaisen suunnitelman osalta.
Mutta sitten siihen konserttitalon kohtaloon. Konserttitalo on rakennettu vuonna 1955. Itse olen aina tykännyt funkkisarkkitehtuurista, joten myös konserttitalo miellyttää silmääni. (Siksi olinkin varsin ihmeissäni, kun tämän aamun TS:ssä tätä rakennusta kerrottiin moitittavan monilla haukkumasanoilla laajoissa kansanpiireissä!) Päivänselvää on, että vanha rakennus on korjattava. Meillä kun on vastuu säilyttää vanhaa rakennuskantaa ja pitää siitä huolta. Merkittäviä remontteja taloon ei ole tehty, ja se on ollut kurjassa kunnossa jo pitkään, katto vuotaa ja talon akustiikkaa ja ahtautta moittivat niin työntekijät kuin kävijätkin.
Orkesterin terveiset yllättivät silti – niin murskaavaa kritiikkiä talo sai käyttäjiltään. Suunnitelmat vanhan talon remontoinnista konserttikäyttöön saivat täystyrmäyksen. Akustiikka talossa on karsea ja sitä ei saada isollakaan remontilla loistavaksi parannettua. Turkuun ei pystytä houkuttelemaan huippuesiintyjiä tai -soittajia, kun olot ovat niin kurjat. Kuoroesityksiä ei voida järjestää, eikä yli sadan soittajan orkestereita voida kutsua kylään. Nykyiselle 74 soittajallekin lava on ahdas, eikä sitä saada suurennettua muuten kuin katsomoa supistamalla, mikä taas ei ole käypä ratkaisu. Vanhan konserttitalon korjausprojekti on siis vain kompromissi, jos filharmonikoilta kysytään. Kustannusarvio on 33 miljoonaa.
No mikähän sitten olisi vaihtoehto? Uuden musiikkitalon kustannusarviota ei esitelty, koska sitä ei ole laadittu. Hämähäkkitontille aikoinaan kaavaillun suureellisen musiikkitalon hintalappu oli noin 100 miljoonaa. Teatteritalon korjauskustannus oli 45 miljoonaa, ja sekin koettiin monissa piireissä liian kalliiksi. Pahasti epäilen, että ihan kepoisasti ei tämmöisiä summia sulateta – vaikka kyse on panostuksesta, joka kantaa kymmenien, ellei sadan vuoden päähän.
Joka tapauksessa on ensiarvoisen tärkeää, että selvitys tehdään. Vanha talo ansaitsee remonttinsa ja mietinnät jatkokäytöstä. Turkulaiset ansaitsevat läpinäkyvän ja avoimen suunnitteluprosessin, jossa tutkitaan myös uudisrakennuksen mahdollisuus. Näin väistetään skenaario, jossa vuosien kuluttua jossitellaan, että mitäs, jos olisikin rakennettu se uusi Konserttitalo.
