Vauhtia ja vaarallisia tilanteita Turun valtuustossa – budjettineuvottelut ja koulutusleikkauksen arvoitus

Viime maanantaina Turun valtuustossa hyväksyttiin budjetti ensi vuodelle. Neuvottelut sujuivat yhteisymmärryksessä, aikalailla alusta saakka oli selvää, että paljon parannuksia kaupunginjohtajan pohjaan pitäisi tulla, jotta ryhmämme pystyisi sen takana olemaan. Minä ja neuvotteluparini Jaakko Lindfors kuitenkin lähdimme neuvotteluihin sillä mielellä, että loppuun saakka neuvotellaan, hyvässä yhteistyössä, ja lopuksi katsotaan, onko lopputulos riittävä hyvä kelvatakseen vasemmistoliton ryhmälle. Kävimmekin paljon keskusteluja lähimpien ryhmiemme kanssa ja vertailimme tavoitteitamme.

Eniten ryhmässämme hiersi sivistystoimelle osoitettu 5,5 miljoonan euron leikkaus. Meillä vasemmistoliitossa ei ole ollut tapana hyväksyä opetuksesta leikkaavia budjetteja. Sdp:n ryhmä oli valmis hyväksymään leikkaukset 1 miljoonan leikkausten kevennyksellä, vihreät vaativat kolmea miljoonaa lisää, mikä sekin olisi edelleen merkinnyt usean miljoonan leikkausta sivistyspuolen rahoitukseen.

Meille vakuutettiin, että leikkaukset tehtäisiin sellaisista kuluista, jotka evät vaikuttaisi opetukseen laatuun. Hävikkiä vähentävän ”lautasmallin” ja koronan takia vähentyneiden koululaismatkojen kuluvähennysten katsottiin supistavan miljoonakaupalla kustannuksia. Hankinnoista ja sijaiskuluista säästettäisiin myös. Henkilötyövuosien vähennykset tehtäisiin eläköitymisten kautta. Lisäksi oli vielä yli miljoonan verran säästötavoitetta, jonka kerryttämistapaa ei oltu määritelty.

Tästähän voisi hyvin päätellä, että kaupungin johdon mielestä meillä on koulussa paljonkin, mistä nipistää. Koulussa työskentelevänä ja täten kokemusasiantuntijana uskallan väittää, että näin ei ole. Meillä on vuosikaudet säästetty kaikesta, ylitetty budjetteja kun kirjat on ollut pakko hankkia vaikka rahat ovat jo lopussa, rajoitettu tukiopetusmääriä, supistettu erityisopetuspalveluita.

Ylipäätään lause ”leikkaustoimenpiteet, jotka eivät heikennä palveluita” kuulostaa – no, aikamoiselta itsepetokselta. Paperiin saatiin sentään kirjaus, jonka mukaan asiaan palataan lisäbudjetin muodossa, jos laatu onkin laskenut. Tästä nyt ainakin täytyy sitten pitää kiinni.

Budjettisopu syntyi viime tingassa, Sdp ja vihreät saivat tavoitteitaan sen verran läpi, että 1 miljoonan vähennys leikkaussummasta riitti heille. No, meille se ei riittänyt, koska kyseessä kuitenkin oli edelleen koulutusleikkaus. Me emme voi olla sen takana. Jokainen puolue tekee valintansa siitä, mistä asioista voi tinkiä, eikä siitä sen enempää.

Valtuustossa tapahtui kuitenkin jotain erikoista. Kesken kokouksen muista ryhmistä alkoi kuulua puheenvuoroja, joiden mukaan koulupuolelle olisikin tulossa itseasiassa pulska vuosi. Ensi vuodeksi olikin budjetoitu 10 miljoonaa enemmän kuin viime vuodeksi. Olin täysin ällistynyt. Kukaan koko neuvotteluiden aikana – ei virkamiehistä, lautakunnan jäsenistä, poliiitikoista, ryhmien puheenjohtajista – ollut sanallakaan viitannut tähän haamupottiin, vaan neuvotteluissa oli koko ajan puhuttu yli viiden miljoonan leikkauksesta sivistystoimialalla. Tämä kuulosti heti korviini jotenkin erikoiselta – miksi neuvottelijat, joiden kanssa olimme vielä viestitelleet samana aamuna, eivät olleet puhuneet tästä? Käännehän sai meidät vaikuttamaan populisteilta tai tietämättömiltä, harmitti kovin.

Onneksi ryhmässämme vaikuttaa opetusministeri ja hänen erityisavustajansakin, jotka ryhtyivät oitis selvitystoimiin.

Ja kohta haamupotin arvoitus selvisikin. Kyse oli valtionosuuksista, joita viisas hallituksemme oli Turulle jakanut. 10 miljoonan lisäys koostui TES-korotuksista 1,8 meur, OKM:n tasa-arvorahoista 2,2 meur ja OKM:n koronarahoista 6,6 meur. Rahat tietenkin ovat tarpeeseen, mutta eivät poista sitä faktaa, että sivistystoimialan perusrahoituksesta – mm. henkilöstöstä – leikattiin. Valtionosuuksia ei voi myöskään käyttää kuin niihin tiettyihin tarkoituksiin, joihin ne on osoitettu. Rahoja peritään takaisin, jos niitä väärinkäytetään. Opetusministeri Andersson, joka on rahaa ollut jakamassa, linjaa oikeutetusti, että rahoituksen ei ole tarkoitus kannustaa kuntia säästämään koulurahoista.

Vasemmistoliiton ryhmä ei halua olla tukemassa perusrahoituksen koulutusleikkauksia. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Nykyhallitus tekee koulutusmyönteistä politiikkaa, kuntien pitäisi seurata perässä.

Blogikirjoitukseni Kansan Uutisten Kasvun paikka -blogissa 11.11.2020

Olen käynyt oman peruskouluni 70- ja 80-luvuilla. Koulu oli silloin hyvin erilaista kuin nykyään. Aika lie kullannut muistot, mutta muistoissani Kalaholman ala-asteella oli aina rauhaisaa, opettajaa toteltiin, kaikki osasivat viitata suoraselkäisinä, ope sai lapsilta omenoita ja suurin piirtein kaikki oppivat samat asiat samaan tahtiin. Elävästi muistan myös, kuinka – ehkä vähän kauhistellen – puhuttiin tarkkiksista ja apukouluista.  Jos ei osannut viitata suoraselkäisenä ja istua pulpetissa hiljaa, joutui tarkkikselle, ja jos ei oppinut lukemaan, joutui apukouluun. Näin siis vuosikymmeniä sitten ja itsekin lapsen silmin nähtynä!

Tämä on historiaa, jossa on paljon myös harhaa ja muistivääristymää. Kuitenkin yleisessä keskustelussa kuuluu paljon tämän päivän koulua koskevia äänenpainoja ja kommentteja, joiden esittäjien omat kokemukset koulusta ovat juuri tuolta 40 vuoden takaa.  Ei ole nykypäivää ajatella, että haastavien tai erilaisista oppimisvaikeuksista kärsivien oppilaiden paikka on aina erillisessä yksikössä, poissa yleisopetuksesta, ja tämä johtoajatus edellä kouluissa sovelletaan nyt kolmiportaisen tuen järjestelmää eli YTE:ä.

Johtoajatus on, että tuki tulee oppilaan mukana, jolloin kallista keskitetyn palvelun yksikköä ei tarvita. Toisin sanoen oppilas siirretään erityisopetukseen, mutta sitä annetaan omassa lähikoulussa. Jokainen näistä integroiduista oppilaista tuo pienen lisäresurssin koululle.

Tämä tarkoittaa, että kun lapsella huomataan joko oppimiseen liittyviä tai sitten jonkinlaisia sosioemotionaalisia tai neuropsykiatrisia haasteita, opettajan velvollisuus on kirjata ne oppimisasiakirjaan. Tehostetun tuen oppilaalle laaditaan yhteistyössä huoltajien ja moniammatillisen verkoston kanssa oppimissuunnitelma ja jos tuki ei riitä, tehdään erityisen tuen oppimisasiakirja eli HOJKS. Papereihin kirjataan mm. tuen tarpeet, toimenpiteet koulussa ja kotona, yhdessä sovitut tavoitteet ja esimerkiksi toteutuneet tukiopetukset. Hyvin tärkeää on merkitä myös seurannan päivämäärät – ainakin kerran lukukaudessa tarkistetaan, onko tuki ollut riittävää.

Tässä on systeemin kipukohta: entä, jos seurantapalaverissa todetaan, että tuki ei riitä? Paperille on kirjattu erityisopettajan muutama viikkotunti, tukiopetukset, koulunkäynninohjaajan tuki, erityisjärjestelyt kokeen suorittamisessa, läksyparkit… ja oppilaan käyttäytymisen tai oppimisen suhteen ei ole vuoteen tapahtunut edistystä – mitäs sitten? Harvalla koululla on riittävästi resurssia antaa lisätukea tilanteessa, jos olemassa olevat keinot on jo käytetty.

Jos YTE toimisi kuten kuuluu, kyseiselle oppilaalle suunnattaisiin lisää tukea. Ehkä henkilökohtainen avustaja, lisäresurssia, tuntiopettaja koululle? Pienryhmäluokan perustaminen lähiökouluun voisi olla hyvä idea, jos koulussa on monta erityisen tuen lasta, eikö vain? Valitettavasti näin ei kouluissa pystytä toimimaan, koska resurssit ovat riittämättömät. Alibudjetointi kunnissa on jatkunut vuosikausia. Kolmiportaisen tuen systeemiä ei voi eikä saa käyttää säästökeinona, mutta nyt niin tapahtuu. Opettajien täytyy aina ottaa myös huomioon  luokan kaikkien oppilaiden oikeudet – oikeus työrauhaan ja koskemattomuuteen.

Olen jo pitkään miettinyt, että yksi helpottava ratkaisu olisi, että integroitu erityisen tuen oppilas voisi olla luokassa ns. “kahden paikalla”, mikä pienentäisi ryhmäkokoa, ja tällaisen luokan pääluku olisi rajoitettu alle 20 oppilaaseen.

Isoissa yleisopetuksen ryhmissä on nyt huonosti voivia lapsia, jotka odottavat paikkaa pienryhmään tai keskitetyn palvelun kouluun. Kuukausia, jopa vuosia. Kun tilanne pitkistyy, se mutkistuu. Vaikeudet kärjistyvät, ja pattitilanteessa kärsivät niin oppilas itse kuin pahimmassa tapauksessa koko luokka.  Opettajien jaksaminen on koetuksella, ja yksi lukuvuosi voi olla lyhyt aika aikuiselle, mutta lapselle se yksi menetetty lukuvuosi on iso asia. Joskus käy niin, että jos perheessä jaksetaan tarpeeksi vaatia toimia ja osataan ottaa yhteyttä oikeisiin tahoihin, asiat lutviutuvat nopeammin. Tämä ei tietenkään ole tasa-arvoista.

On virhe niputtaa kaikki “erityisoppilaat” yhteen nippuun. Aggressiivisesti käyttäytyvä lapsi tarvitsee aivan erilaisen oppimisympäristön kuin vaikkapa aistiyliherkkyyksistä kärsivä.  Joillekin oppilaille erityisopetukseen siirto voi olla aarre, uuden alku, helpotus. Joillekin sopii hyvin integrointi yleisopetuksen ryhmään.

Erityisopetus on parasta toteutettuna “räätälintyönä”, jokaisen lapsen tarpeisiin sopivaksi muokattuna. Siksi se on kallista. Ennaltaehkäisy kannattaa kuitenkin aina.

https://blogit.kansanuutiset.fi/kasvun-paikka/erityisopetus-parasta-mittojen-mukaan-tehtyna