Erityisen tuen oppilaiden määrä yleisopetuksen ryhmissä selvitettävä

Aloitteeni Turun kaupunginvaltuustolle 26.2.2018:

Turussa noudatetaan perusopetuksen palvelujen suhteen ns. inkluusioperiaatetta. Tämä tarkoittaa sitä, että myös oppilaat, jotka tarvitsevat erityistukea, sijoitetaan lähikoulun yleisopetusryhmään. Tällöin keskitetyn palvelun kouluihin kohdistuu vähemmän painetta. Tämä periaate voi toimia, jos erityisoppilaan mukana kouluun tulee riittävä määrä tukea ja resursseja – sinänsä lähikouluperiaate on kannatettava.

Lähiöiden eriytyessä Turkuun on kuitenkin syntynyt perusopetuksen luokkia, joissa erityisen tuen oppilaita ja/tai maahanmuuttajataustaisia oppilaita on jopa yli puolet oppilasmäärästä. Tällainen tilanne on kestämätön.
Turussa täytyy välittömästi ryhtyä toimenpiteisiin, jotta tällaisten luokkien muodostuminen estetään. Ensimmäinen askel on, että tehdään tarkka, luokkakohtainen selvitys siitä, kuinka paljon turkulaisissa yleisopetuksen ryhmissä on erityisen tuen oppilaita tai alle kolme vuotta Suomessa asuneita, kotikielenään muita kuin suomea puhuvia oppilaita, jotka tarvitsevat tehostettua suomen kielen opetusta.

Selvityksen valmistuttua tulee luoda menettely, jonka myötä yhteen opetusryhmään ei voi sijoittaa liian monta erityisen tuen tarpeessa olevaa tai alle kolme vuotta Suomessa asunutta lasta. Lisäksi tällaisen ryhmän kokoa tulee rajoittaa.

Demokratia ja avoimuus ovat uudenlaisen politiikanteon kulmakiviä

Minut valittiin pari viikkoa sitten oman valtuustoryhmäni uudeksi puheenjohtajaksi. Olen ollut monenlaisessa poliittisessa toiminnassa mukana aikaisemminkin, mutta tämä on tähänastisen urani ehkä vastuullisin tehtävä. Suhtaudun uuteen haasteeseen innokkaasti – monet ovat kysyneet, eikö minua edes vähän huimaa, olenhan vasta ensimmäisen kauden valtuutettu. Toki varavaltuutettuna olen ollut jo kaksi kautta ja toiminut Vasemmistonaisissa pitkään varapuhenaisen ominaisuudessa. Osaksi asenteeni taustalla on ajatus, että en ota tehtävää vastaan yksinäni. Minulla on takanani vankkaa kokemusta uhkuva ryhmä ja tukena liuta ihmisiä, jotka luottavat minuun. En usko yksinvaltiaana johtamiseen. Kenelläkään ei voi olla tietoutta kaikista kuntapolitiikan kiemuroista, ja samaan ihmiseen on harvoin pakattu sekä iloinen ja sosiaalinen verkostoituja että talousnäkymäkäppyröistä innostunut, tarkka introvertti. Silti molemmilla on paikkansa. Jokaisen kanssa on pyrittävä löytämään edes se pienin yhteinen tekijä. Uskon sekä ryhmän sisäiseen että ryhmien väliseen demokratiaan, keskusteluun, vilpittömään kuuntelemiseen ja yhteistyön tekemiseen, omista periaatteista tinkimättä. Päätöksiä on tehtävä yhteisessä rintamassa, ei ylhäältä päin saneltuna.

Minulla on monia avuja, joiden uskoisin olevan avuksi puheenjohtajan tehtävässä. Olen diplomatiaan uskova, rauhallinen ja empaattinen luonne, ja näistä piirteistäni saan varmasti osaksi kiittää parikymmenvuotista uraani alakoulun opettajana.

Perinteiset vasemmistolaiset arvot on nostettava keskiöön. Jatkuva alibudjetointi on lopetettava. Toimivat lähipalvelut, peruskoulutuksen laatu, lähiöiden yhdenvertaisuus, syrjinnän poistaminen, ympäristökysymykset ja Fölin kehittäminen, kulttuuripalvelut… Itselle läheisiä teemoja on paljon. Kouluasiat ovat minulle tuttuja ja tärkeitä, opettaja kun olen, mutta myös monimuotoinen kulttuuri on minusta turkulaisten oikeus. Lähiöitä tulee kehittää – tämä pitää muistaa hienojen keskustavisioiden äärellä. Lähiöiden eriarvoistuminen on huolestuttavaa kehitystä, jonka suunta pitää muuttaa. Polkupyöräilijöiden, joukkoliikenteen käyttäjien ja jalankulkijoiden liikkumismahdollisuuksia täytyy vahvistaa. Nuorisopsykiatria on ollut huonoissa kantimissa jo pitkään, ja koulupsykologien määrä on aivan liian vähäinen. Mielenterveyspalveluiden saatavuutta yleisesti pitää parantaa.

Turkulainen kuntapolitiikka on minun näkökulmastani kulkenut parempaan suuntaan viime kevään kuntavaaleista lähtien. Punavihreä aate on saanut syvempiä värejä, kun vasemmistoliitto ja vihreät saivat vaalivoiton. Sen ei nyt saa antaa sulaa käsiin. Uuden kaupunginjohtajan valinnassakin kuultiin hieman demokraattisemman päätöksenteon kaikuja, ja Turku-sopimuksen kaatuminen oli eittämättä hyvä asia. Valtasuhteiden muutos kuntavaalien jälkeen antaa toivoa demokraattisemmasta ja uudistuneesta turkulaisesta politiikanteosta, jossa otetaan huomioon jokaisen kuntalaisen arjen sujuvuus ja pyrkimys tasa-arvoon, eikä pelkästään budjettikirjan lukemia.

Aktiivisuutta ja valinnan vapautta!

Kielellä on väliä. Sillä voi tehdä hienouksia, vaikuttaa, lumota. Mutta kielenkäytöllä voi tehdä myös monenlaisia manipulatiivisia kommervenkkejä. Taitava kielenkäyttäjä saa halutessaan ikävänkin asian kuulostamaan toivottavalta ja kivalta, vaikka lopputulema olisikin itselle tai yhteisölle loppujen lopuksi haitallista. Esimerkkinä olkoon tämä sote-uudistuksen valinnanvapaus. Kukapa ei haluaisi valita itse? Mikä on valinnanvapauden vastakohta? Niinpä niin, sehän on diktatuuri, pakottaminen, orjuus. Eihän semmoista nyt kukaan halua. Mutta jos tarjolla olisikin kaikille hyvät kunnalliset palvelut, niin ehkä kenelläkään ei olisi tarvetta ”valita”.

Varsinaisesti tämän blogin aiheena ei kuitenkaan ollut sote-uudistus, vaan toinen mukava silmänkääntötemppu, nimittäin aktiivimalli. Aktiivisuus – sehän on kovasti tavoiteltu asia, kukapa ei tahtoisi olla aktiivinen ja aikaansaapa! Tämä mallihan on kansaa puhuttanut oikein urakalla, jopa niin, että yli 115 000 suomalaista on kaivanut pankkitunnuksensa esiin ja ottanut kantaa tätä lakia vastaan. Eli tällä kertaa temppu ei oikein toiminut, vaan ihmiset näkivät sanan taakse kätkeytyvän raippamallin.

Nyt olisikin syytä huomata, minkälaista nykyhallituspuolueiden politiikka oikeasti on – aika kylmää kyytiä. Seuraava luottamuksen mittaus onkin eduskuntavaaleissa. Olisi suotavaa, että kukaan, joka on allekirjoittanut aloitteen, ei äänestäisi nykyhallituksen puolueiden edustajia uudelle kansanedustajakaudelle. Puolueilla on eroa! Äänestyskäyttäytymisellä ja tehdyllä politiikalla on kuin onkin yhteys!

Ja kun tätä hallituksen aikaansaannosta puolusteltiin, hiipi esiin hyvin erikoinen käsitys työnteosta ja työttömyyden syistä. Hyvin suuri osa työttömistä on ilman työtä vastoin omaa tahtoaan. Kuitenkin, tämän aktiivimallin puolustajien ihmiskäsityksen mukaan suuri osa työttömistä on ilmeisesti laiskoja lurjuksia, jotka välttelevät työntekoa ja haluavat toimitusjohtajan tulot tekemättä itse paljoakaan. Muuttaakin pitäisi vuoden työpätkän takia, vaikka olisi omat ja lasten juuret kotiseudulla, puolisolla työtä ja asuntolainat niskassa.

Minun ihmiskäsitykseni on sellainen, että uskon suurimman osan ihmisistä haluavan hankkia toimeentulonsa ihan itse. Työttömiä ei voi rangaista siitä, että työpaikkoja ei ole. Toki joukossa on väärinkäyttäjiäkin, niin naiivi en ole, ettenkö tätäkin ymmärtäisi. Mutta se, että joku tekee väärin, ei saa merkitä, että tuki otetaan pois niiltä, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Malli ei itse asiassa kerro aktiivisuudesta mitään – työhakemuksia voi lähettää vaikka nipuittain, mutta jos työtä ei saa, leikkuri iskee. Entä jos on sairas? Työkyvytön? Vanha? Mallin puolustajat ovat mitä ilmeisimmin varmoja siitä, että oma työpaikka ei ole uhattuna, koskaan.

Olen itse ollut kaupungin virassa jo viitisentoista vuotta. Minun ei tarvitse huolehtia työn jatkuvuudesta ja palkkani on hyvää keskitasoa. Tajuan olevani valtavan etuoikeutettu, sillä opettajankaan koulutus ei tänä päivänä takaa automaattista työllisyyttä esimerkiksi kotiseudullani Turussa. Osaan kuitenkin asettua työttömän ihmisen asemaan, niin kuin uskoisin suurimman osan kykenevän. Se on kuitenkin ihmisen mitta – empatiaan kykeneminen.