Puheenvuoroni Turun kaupunginvaltuustossa 16.4.2018:
Strategiapaperia on nyt päivitetty ja ihmetelty ryhmissä ja puheenjohtajaporukallakin. Kiitän joustavaa prosessia ja varsin hyvähenkistä menoa ryhmänjohtajien kesken. Yhteisesti saimme päätettyä, että Turun asuinalueiden eriarvoistuminen ja yleensäkin tasa-arvokysymykset on otettava keskiöön Turun kaupunkia kehitettäessä.
Turun lähiöiden eriarvoistuminen on nyt huomattu valtakunnankin tasolla: tutkimusten mukaan Turun asuinalueet eriytyvät hurjaa vauhtia. Tähän ikävään faktaan on herätty myös kaupungin johtoportaassa. Turun kaupungin strategiasuunnitelmissa ja monenkin puolueen valtuutettujen puheissa tätä epätoivottavaa trendiä on ryhdytty kritisoimaan ja nostamaan esiin. On tietenkin hyvä, että tähän kehityskulkuun on alettu kiinnittää huomiota. Vaan mitkä ovat ne konkreettiset keinot, joilla eriytymiseen puututaan? Kyseessähän ei ole mikään luonnonlaki, vaan aivan looginen seuraus poliittisista päätöksistä. Pidän erittäin hyvänä, että tämä kehityskulku nyt otetaan tosissaan ja kirjattiin kaupunkistrategiaan.
Keinojen löytäminen ei ole helppoa, sillä eriarvoistuminen on hyvin monisyinen ongelma. Ratkaisujen keskiössä lienee asuminen – Turussa tarvitaan edullisia kaupungin vuokra-asuntoja, ja niitä pitäisi rakentaa kaikkiin kaupunginosiin. Olisi myös sekä kantasuomalaisten että maahanmuuttajataustaisten ihmisten etu, että maahanmuuttajia asuisi kaikissa lähiöissä.
Toinen keskeinen tekijä on koulutus. Olen toiminut jo parikymmentä vuotta lähiökoulun monikulttuurisessa arjessa luokanopettajana, ja siksi näen joka päivä maahanmuuttajavaltaisen kaupunginosan elämää, sen surut ja ilot. Monessa perheessä on erilaisia haasteellisia elämäntilanteita ja sosio-emotionaalisia vaikeuksia jo useammassa sukupolvessa peräkkäin. Eriytymiseen pitää puuttua jo lapsuusiässä. Kouluhan on aivan ensiarvoisen tärkeässä asemassa, kun puhutaan varhaisesta puuttumisesta ylisukupolviseen eriarvoistumiseen. Tasa-arvoisen Suomen ylpeys on kaikkien saatavilla oleva korkealaatuinen koulutus, jota on valitettavasti oikeistolaisen politiikan myötä nakerrettu. Myös Suomessa on jo nähtävissä koulujen eriytymistä asuinalueittain – siis jakoa ”hyviin” ja ”huonoihin” kouluihin. En myöskään olisi kovin ihmeissäni, jos yksityistämisvimma kohta ulottuisi koulumaailmaankin.
Mielelläni olisin nähnyt strategiassa kirjauksen, jonka mukaan yleisopetukseen sijoitettavalle oppilaalle taataan riittävät tukitoimet myös silloin, kun hänellä on erityisen tuen päätös, mutta lähikouluperiaatteen mukaisesti oppilas sijoitetaan lähikouluunsa. Nyt tämä ei toteudu. Yksi keinohan koulujen eriytymisen estämiseksi on ns. positiivinen diskriminaatio, mikä tarkoittaa ylimääräisen rahoituksen suuntaamista haastavimmilla alueilla sijaitseville oppilaitoksille. Raha ei yksin ratkaise kouluelämän ongelmia, mutta se kyllä kummasti helpottaa niitä. Jatkuva alibudjetointi vaikuttaa myös koulun oheistoimintojen heikkenemiseen, ei siis vain opetukseen. Terveydenhoitajien, koulupsykologien ja –kuraattoreiden vähäinen määrä tuntuu arjessa joka päivä, samoin ruoka- ja kiinteistöpalveluiden ulkoistaminen markkinavoimien armoille.
Turun kaupungin onkin nyt korkea aika ryhtyä tarmokkaisiin toimiin kaupunginosien eriarvoistumisen suhteen. Pelkät juhlapuheet ja lähiökiertueet kaupungin johdon toimesta eivät ole kovinkaan tehokkaita keinoja, jos halutaan kunnollisia tuloksia!