Feminist, javisst – ai kuinka niin?

No niin. Nyt se sanoi sen. The F-word. Ei tarttis ruveta kiroilemaan näin leppoisana lauantaiaamuna.

Itsesuojeluvaiston omaava ihminen ei lue kommenttiosioita, mutta kyllä niistä aika kattavan käsityksen ns. Kansan Syvistä Riveistä saa. Feminismiaiheista kommenttipalstaa esimerkiksi Iltalehden sivuilta lukiessa on kyllä viisas, jos ottaa vaikka pari tiukkaa jallupaukkua pohjiksi ja sitten alkaa lapioimaan.

Ensimmäinen usein lausuttu töräys on lause, joka alkaa sanoilla ”kyllä mä tasa-arvoa kannatan, mutta en mä mikään feministi ole”. Tätä olen kuullut toistettavan niin usein, että saatan painattaa vielä t-paidan tuolla tekstillä, olisi nimittäin hittituote. Ajatus, mikä minulle ensinnä tulee tuosta mieleen, on se, että miksi pelkäät leimautua feministiksi? Mikä siinä pelottaa? Ja kas, näin saadaan stereotypioiden matolaatikko auki. Sieltä ryömii monenlaista lieroa.

”Feministit ovat vihaisia ja rumia. Miksi ne ovatkin niin vihaisia?”

Aivan. Jotkut feministit ovat vihaisia, ja he ovat sitä ehkä ihan syystä. Jos on potkittu urakalla päähän vuosituhansia, siitä saattaa tulla vihaiseksi. Ymmärtäkäämme tämä. Jos olet sitä tyyppiä, että jaksat sadatta kertaa selittää miksi olet tuollainen kuin olet, niin onnitteluni, mutta kaikki eivät aina jaksa. Ja no, tuohon toiseen väitteeseen ei kannata alentua vastaamaan.

”Feministit on huumorintajuttomia!”

Jos käsitys huumorista on takapuolen kouriminen tungoksessa tai mörkökännissä ähistyt beessamemuchot, niin sitten saattaa pitää paikkansa. Sensitiivisyyttä olisi ihmisten välisisissä kommunikaatiotilanteissa hyvä olla. Monenlaista vitsiä voi heittää, mutta ota huomioon tilanne ja ihmiset, jotka ovat kuulemassa. Ja koskea ei saa ilman lupaa – jollet erota flirttiä seksuaalisesta häirinnästä, voi olla parempi jäädä kotiin firman pikkujouluiltana. Ei korrektin käytöksen pitäisi olla niin vaikeaa.

”Suomessa on jo tasa-arvo. Mitä te vingutte siinä.”

Ei muuten ole. Jos lähdetään vertaamaan kehittyvien maiden tilanteeseen, niin sitten – mutta eipä kannata lähteä. Kyllä, moni asia on hyvin ja paraneekin koko ajan: onhan ollut nainen presidenttinä, äänioikeus jo sata vuotta ja nainen pääsee pitkällekin, jos haluaa – ja aivan, ravintolaan ilman miesseuraa! Huraa! (Nuo perusteluthan ovat kuin suoraan seiskaluokkalaisen lapseni sinänsä ansiokkaasta elämänkatsomustiedon esseestä ”Naisten tasa-arvo”. Näitä on kyllä käytetty perusteina ihan aikuisten välisessä kommunikaatiossakin.)

Mutta rakenteissa on paljonkin epätasa-arvoa edelleen;  palkassa, asenteissa, hoitovapaakäytännöissä, väkivaltatilastoissa… Tosiasia on, että pörssiyhtiöiden johtajien joukossa on murto-osa naisia, ja pätevän naisen täytyy edelleen olla parempi kuin miehen ollakseen yhtä pätevä kuin mies. Niin, ja jos aletaan puhua muiden sorrettujen vähemmistöjen oikeuksista, ollaankin vielä syvemmällä epätasa-arvon suonsilmäkkeessä.

”Mitä se intersektionaalinen feminismi on ja miksi se on niin vaikea sana? Ja asia ylipäätään?”

Kyllä, feminismejä on monenlaisia, pitäisikin puhua eri feminismeistä, eikä yhdestä feminismistä. Oikeastaan intersektionaalisuus tarkoittaa sitä, että tasa-arvon toivottaisiin ulottuvan myös muihin sortoa kokeviin ryhmiin, kuten vammaisiin, ei-valkoisiin ja transihmisiin. Eihän se nyt kovin vaikealta kuulosta? Lisäksi pitäisi ymmärtää, että ihmisillä on erilaiset lähtökohdat ja toiset ovat etuoikeutetumpia kuin toiset. Ei tämäkään nyt suorastaan rakettitiedettä liene. Terveisin valkoihoinen, vammaton, koulutettu cis-heteroseksuaalinen nainen.

”Täytyy osata niin paljon vaikeita termejä.”

Sanat eivät ole tärkein asia, mutta kyllä, niitä tarvitaan kuvaamaan ilmiöitä, joille ei välttämättä ole vielä nimityksiä, ja joskus ne uutuutensa ja vierautensa takia tuntuvat hankalilta. Mutta onneksi on Google – ja armelias bloggaajatäti, joka sanoo, että ilmankin pärjää, kunhan ei ryhdy haukkumaan muita niiden käyttämisen vuoksi. Jos olet syntynyt valkoihoiseksi mieheksi länsimaahan, ei sinun tarvitse hävetä sitä, mutta pitää muistaa etuoikeutesi ja niiden tuoma vastuu. Eikä tämä tarkoita sitä, etteikö myös sinulla voisi olla henkilökohtaisessa elämässäsi ongelmia ja ettet saisi puhua niistä.

Summa summarum – tunnustaudu rohkeasti feministiksi, jos sinun mielestäsi ihmisoikeudet ovat tärkeä asia.

Hajaantukaa! Täällä ei ole mitään nähtävää!

Silloin tällöin lehdistössä, sosiaalisessa mediassa ja yleisessä keskustelussa herää paniikki. Sen voi aiheuttaa esimerkiksi ehdotus siitä, että juhlapäivän nimeä tai luonnetta ihan himpun verran muutettaisiin, valkoinen heteromies pelästyy valta-asemansa horjumista tai jokin muu ikiaikaiseksi koettu elämäntyylimme peruspilari näyttäisi hiukkasen horjuvan. Kouluelämää ja lastenkasvatusta koskevia paniikkiaaltoja tuntuu olevan erityisen helppo nostattaa. Jännää tässä on se, että useimmiten ne ilmiöt, jotka näitä keskusteluja kirvoittavat, eivät edes ole todenperäisiä. Kumoankin seuraavassa muutamia myyttejä, jotka koskevat modernia koulua.

1) Nykykoulussa ei kukaan enää tottele

Ok, ehkä opettajan kunnioitus ei kaikilta osin ole Taka-Rääkkylän kansakoulun vuoden 1951 tasolla, mutta kyllä suuri osa oppilaista on edes kohtuullisen hyväkäytöksistä ja tekee suurin piirtein, mitä pyydetään. 

2) Kouluissa ei ole työrauhaa

Ks. edellinen Rääkkylän kansakoulua koskeva virke. Silloin, kun on tarkoitus tehdä hiljaista työtä, suuri osa oppilaista kykenee tähän. Lisäksi: se, että oppilas on hiljaa ja näyttää kuuntelevan, ei toki tarkoita sitä, että oppimista tapahtuisi. Ja jos oppilas on siksi hiljaa, että pelkää – no, pelolla kasvattaminen tuskin on ollut muodissa enää vähään aikaan.

Tähän kohtaan myös on sanottava, että olen kuullut ihan liian monta kertaa jonkun kertovan, että entisaikaan oli joka luokassa ainakin 46 oppilasta ja kaikki oppivat Pohjanmaan joet, piin likiarvon, Joosefin kaikkien sukulaisten nimet ja sujuvan latinan taidon yhdessä kuukaudessa. Että ei pitäisi valittaa ryhmäko’oista.  Nykykoulun pedagogisiin haasteisiin vastaaminen vaatii kyllä vähän pienempiä ryhmiä.

3) Ei saa sanoa tyttö ja poika

Kyllä saa. Tasa-arvokasvatuksen mukainen kasvatus tarkoittaa sitä, että sukupuoleen ei kiinnitetä tarpeetonta huomiota. Että sukupuolta ei korosteta. Jakoja ei tehdä sukupuoliperustein, ei painoteta sitä, että tytöistä tulee sairaanhoitajia ja pojista rekkakuskeja, ei oleteta turhia, ei pönkitetä vanhakantaisia asenteita. Ketään ei pakoteta mihinkään, jokainen saa olla omanlaisensa – näin siis ideaalitilanteessa. Tämä ei käsittääkseni ole keltäkään pois. Sukupuolineutraalius ei tarkoita, että kaikista tulee ”neutreja”, mitä se sitten tarkoittaakaan.

4) Ei lauleta suvivirttäkään enää!

Ottamatta kantaa siihen, pitäisikö näin olla, totean, että kyllä lauletaan. Ainakin useimmissa tapauksissa. Sitä ei siis ole kielletty. Moraalipaniikki seis, vielä on laihoa laaksossa ja metsät huminoivat. Ja jos se joskus jätetään syystä tai toisesta pois, kyse on tuskin mistään rajanvedosta tai keskisormen näyttämisestä suomalaiselle yhtenäiskulttuurille. Joskus laulu on vain laulu.

Nykykoulussa on paljon hyvää. Pelolla siis ei enää kasvateta, ei myöskään häpeällä ja nöyryytyksillä. Uskonnonvapaus toteutuu paremmin. Kouluviihtyvyyteen kiinnitetään huomiota. Osallisuus on kova sana, opettajat ovat koulutettuja, kannustetaan omaan ajatteluun ja arvostetaan prosesseja. Moni asia voisi vielä olla paremminkin, jos resursointi olisi kohdallaan. Laadukas opetus on kallista! 

Siis – moraalinen paniikki seis, moni asia koulussa on ihan niin kuin vuonna 1980, kun Sinä aloitit koulusi. Kertotaulut täytyy edelleen osata, virkkeet aloitetaan isolla, Spot is a dog jne. Mutta maailma muuttuu, eikä koulukaan voi ihan samanlaisena pysyä. Ja ihan hyvä niin.